Sepsiksen historiaa

Ennen antibioottien aikakautta lääketieteen aloista tärkein oli kirurgia. Tuolloin tiedot hygieniasta olivat vielä puutteelliset ja haavainfektiot olivat tavallisia ja pelättyjä komplikaatiota.

Vaikka termi sepsis liittyy läheisesti nykyaikaiseen tehohoitoon, se on hyvin vanha. Sanaa ”sepsis” käytti jo Hippokrates (n 460-370 eKr) ja se tarkoittaa klassisen kreikan kielellä mätänemistä.

Ibn Sina (979-1037) huomasi, että verenmyrkytys (septikemia) on yhteydessä kuumeeseen. Antiikin aikana käyttöön otettu termi ”sepsis” oli käytössä aina 1800-luvulle saakka. Sairauksien synnystä

Ignaz Semmelweis

Ignaz Semmelweis (1818-1865)

tiedettiin hyvin vähän ja lääkäri Herrman Boerhave (1668-1738) Leydenistä uskoi, että sepsis johtui ilmassa olevista haitallisista aineista. 1800-luvun alussa kemisti Justus von Liebig kehitti tätä teoriaa edelleen väittämällä, että sepsiksen syynä oli happi.

Vasta Ignaz Semmelweis (1818-1865) mahdollisti sen, että nykyaikainen käsitys sepsiksestä saattoi kehittyä. Semmelweis oli gynekologi, joka toimi Wieniläisen yleissairaalan synnytysosastolla. Lapsivuodekuume oli tuolloin tavallinen komplikaatio synnytyksen jälkeen ja aiheutti merkittävää lapsivuodekuolleisuutta. Erityisesti Semmeweisin osastolla kuolleisuus oli suuri, jopa 18 %. Tällä klinikalla oli tavallista, että lääketieteen opiskelijat siirtyivät suoraan ruumiinavauksista synnytysosastolle tutkimaan potilaita. Käsien pesu tai muut hygieniaan liittyvät toimenpiteet kuten käsineiden käyttö eivät kuuluneet tavalliseen käytäntöön. Semmelweis oletti, että synnyttäjien sairastuminen liittyi pieniin hiukkasiin, jotka siirtyivät vainajien ruumiista naisten verenkiertoon. Kun opiskelijat ja kätilöt alkoivat pestä käsiään kloorikalkkiliuoksella ennen synnyttäjien tutkimista, kuolleisuus väheni n 2.5 %:iin.

Huolimatta lääketieteellisesti merkittävästä havainnostaan Semmelweisin hygieniaan kohdistuvat toimenpiteet ja havainnot eivät saavuttaneet yleistä hyväksyntää. Päinvastoin, hän kohtasi lääkärikollegoidensa taholta lähinnä ylenkatsetta. Vasta 1863, 15 vuotta havaintojensa jälkeen, hän julkaisi työnsä: Lapsivuodekuumeen etiologia ja profylaksi (ennaltaehkäisy). Hänen ponnisteluidensa epäonnistuminen ja saavuttamatta jäänyt ammatillinen tunnustus johtivat vähitellen

Louis Pasteur

Louis Pasteur (1822-1895)

mielenterveydellisiin ongelmiin ja hän päätyi mielisairaalaan. Kuin kohtalon ivaa oli, että hänen elämänsä päättyi haavainfektion aiheuttaman sepsiksen seurauksena.

Kun ranskalainen kemisti Louis Pasteur tutki mätänemistä ja lahoamista, hän huomasi, että prosessin aiheuttivat pienen pienet yksisoluiset eliöt, joita hän kutsui bakteereiksi ja mikrobeiksi. Hän oletti aivan oikein, että nämä mikrobit voivat aiheuttaa sairauksia.

Joseph Lister toimi kirurgina Glasgow Royal Infirmaryssa 1800-luvun puolivälin jälkeen. Tultuaan kirurgisen osaston johtajaksi hän totesi, että noin puolet potilaista joille oli tehty amputaatiotoimenpide, kuoli sepsikseen. Lister onnistui yhdistämään Semmelweisin ja Pasteurin havainnot omassa klinikassaan tekemiinsä huomioihin.

Joseph Lister

Joseph Lister (1827-1912)

Lähes nykypäivän menetelmiä käyttäen hän tutki ensin eläinkokeissa ja myöhemmin potilailla miten ihon ja instrumenttien desinfiointi karbolihapolla vaikutti. Hän onnistui näillä menetelmillä vähentämään amputaatioiden jälkeistä kuolleisuutta dramaattisesti. Toisin kuin Semmelweis, Lister onnistui vakuuttamaan myös kollegansa antiseptisten menetelmien merkityksestä. Robert Koch (1843-1910) vei Listerin työtä eteenpäin ottamalla käyttöön höyrysterilisoinnin.

Hermann Lenhartz (1854-1910), joka oli Eppendorfin yleissairaalan lääketieteellinen johtaja, onnistui viemään Saksassa läpi ajatuksen bakteereiden aiheuttamasta sairaudesta ”mätänemisen” syynä. Samaan aikaan hänen oppilaansa Hugo Schottmüller loi perustan nykyaikaiselle sepsiksen määritelmälle: ” Sepsiksen kehittyminen edellyttää, että elimistöön on kehittynyt pesäke, josta bakteereita päätyy joko jatkuvasti tai ajoittain verenkiertoon aiheuttaen subjektiivisia tai objektiivisia sairauden oireita”.

Hugo Schottmüller

Hugo Schottmüller (1867-1936)

Näin määriteltiin ensimmäistä kertaa infektiopesäkkeen merkitys sepsiksen perustavanlaatuisena syynä. Lennhartz tarkoitti, että lääkäreiden huomion tulisi keskittyä ensisijaisesti bakteereista vapautuviin toksiineihin, eikä niinkään veressä kiertäviin bakteereihin. Näin ollen hän oli tässä näkemyksessään paljon aikaansa edellä.

Nämä suuret lääketieteelliset läpimurrot ja lisääntynyt elämänlaatu, parempi ravitsemus ja väljemmät asumisolot ovat vaikuttaneet merkittävästi infektiosairauksista ja sepsiksestä johtuvaan kuolleisuuteen.

Tästä huolimatta lukuisat potilaat sairastuivat ja menehtyivät edelleen sepsikseen. Sitten huomattiin, että näillä potilailla oli usein matala verenpaine. Tätä tilaa alettiin kutsua septiseksi sokiksi.

Vuonna 1918 maailmaa kohtasi laaja influenssaepidemia, n.k. espanjantauti. Laskelmien mukaan 500 miljoonaa ihmistä sai tartunnan ja 50-100 miljoonaa (n. 4 % sen aikaisesta väestöstä) menehtyi bakteerien kuten Stafylococcus Aureuksen aiheuttamaan sepsikseen, joka kehittyi virusinfektion jälkitautina. Tämä tapahtui neljän erillisen aallon aikana vuosina 1918-1920 (Johnson ja Mueller 2002). Menehtyneiden lukumäärä olisi siis suurempi kuin ensimmäisessä ja toisessa maailmansodassa yhteensä. Toisin kuin tavalliset influenssamuodot, jotka yleensä sairastuttavat enimmäkseen lapsia ja yleistilaltaan heikentyneitä kuten iäkkäitä ihmisiä, espanjantauti sairastutti enimmäkseen terveitä ja työikäisiä. Espanjantaudilla oli myös merkittäviä taloudellisia pitkäaikaisvaikutuksia niille, jotka selviytyivät: on laskettu, että heidän tulotasonsa laski 25 %.

spanska_sjukan

Espanjantauti pyyhkäisi yli koko maailman 1918-1920 ja arviolta jopa 100 miljoonaa ihmistä menetti henkensä. (Kuva: National Museum of Health and Medicine, AFIP (Washington, D.C.)

Nimitys “espanjantauti” ei johdu taudin alkamisesta Espanjasta, vaan siitä että se havaittiin siellä ensimmäistä kertaa johtuen ensimmäisestä maailmansodasta. Espanja oli, kuten pohjoismaatkin, puolueeton maa ensimmäisessä maailmansodassa ja siksi siellä ei ollut yhtä tärkeää vältellä huonojen uutisten kertomista tiedotusvälineissä kuin sotaa käyvissä maissa.

Edellä mainittu Staphylococcus Aureus (SA) on esimerkki yhdestä bakteerilajista, joka on piinannut ihmiskuntaa historian alkuhämäristä saakka. Itse asiassa stafylokokin aiheuttama ihoinfektio mainitaan jo Raamatussa. Toisessa Mooseksen kirjassa, kappaleessa 9, kerrotaan Egyptin kuudennesta rutosta, jolloin Mooses ja Aaron saivat Jumalalta käskyn ottaa kaksi kourallista tuhkaa uunista ja sitten levittää tuhkaa kohti taivasta.

Staphylococcus Aureus

Staphylococcus Aureus

Sekä egyptiläiset ihmiset että kotieläimet olivat alkaneet kärsiä märkäisestä ihottumasta eli shhin:stä, jolla tarkoitetaan ”kiehuvaa paisetta”, joka oli erittäin vaikeasti parannettava ihoinfektio. Sir Alexander Ogston, skotlantilainen kirurgi ja varhainen antiseptisen hoidon puolestapuhuja, kuvasi 1881 ensimmäistä kertaa bakteriellin organismin syynä ”akuuttiin märkimiseen”. Hän nimesi organismin ”Staphylococcus pyogenes aureukseksi” johtuen sen mikroskooppisesta muodosta, märkämäisyydestä ja tavasta muodostaa kullan värisiä kasvustoja viljelyalustoilla. Vuonna 1941, ennen antibioottien aikakautta, potilaiden kuolleisuus Staphylocioccus aureuksen aiheuttamaan sepsikseen oli kokonaiset 82 %.

Vasta antibioottien käyttöönoton myötä toisen maailmansodan jälkeen voitiin vähentää sepsikseen liittyvää kuolleisuutta. Lääketieteen edistyksen myötä alkoi myös tehohoidon kehitys. Sepsispotilaista tuli myöhemmin merkittävä potilasryhmä teho-osastoilla.

Roger C. Bone

Roger C. Bone (1941-1997)

1967 Ashbaugh kumppaneineen kuvasi vaikean keuhkosairauden, jossa potilaat kärsivät vaikeasta hengitysvajauksesta. Se nimettiin Adult Respiratory Distress Syndrome (ARDS) eli aikuisten hengitysvajausoireyhtymäksi, joka on usein kuolemaan johtava komplikaatio. Pian havaittiin, että erityisesti sepsispotilaat olivat alttiita tälle komplikaatiolle. Osoittautui, että ARDS kehittyi usein seurauksena tulehdusreaktiolle, joka oli kehon omien tulehdusvälittäjäaineiden aktivoima. Kävi ilmeiseksi, että sepsis ei voinut pelkästään johtua infektiopesäkkeestä, vaan kehon oma puolustusreaktio infektiota vastaan osallistui sen syntyyn.

1989 amerikkalainen tehohoitolääkäri Roger C Bone kuvasi ilmiön määritellessään sepsiksen kuten se pitkälti nykyisin ymmärretään. ”Sepsis syntyy mikro-organismien ja/tai niiden verenkiertoon erittämien toksiinien ja organismin tätä invaasiota vastaan syntyvän reaktion yhteisvaikutuksesta”.